Arjen kiireet ja poliittinen harrastustoiminta

Kun valitan ajanpuutettani, en juurikaan kerro mihin aikani nykyään menee. No, se menee siihen, että kun aamulla herään siinä seitsemän aikaan, käyn ehkä suihkussa (en joka aamu), syön kiireessä aamupalan, puen ja meikkaan itseni vähemmän kuolleen ja sairaan näköiseksi, autan viisi -vuotiasta tytärtäni pukemaan, sillä vaikka hän toki osaisi pukea itse, on hän aamuisin kiukkuinen ja tarkoituksella hidas (on oppinut, että aamuisin on kiire ja hidastelemalla saa varsinkin isin suuttumaan ja jostain syystä näin on kiva tehdä joka aamu), katson, että pojat syövät aamupalansa ja pukevat päälleen vaikka menisivätkin vasta myöhemmin kouluun ja lähden töihin (puhun siis töistä, vaikka olen edelleen harjoittelussa).

Töihin saavun vähän ennen yhdeksää ja vietän ministeriössä päiväni. Välillä on kiire, välillä ihan hiljaista. Kotiin lähden noin puoli neljän aikaan. Joskus menee lähemmäs neljää. Tämä onnistuu, kun pidän vain puolen tunnin lounastauon. Jos venytän lounaani kestämään pidempään, joudun automaattisesti olemaan töissäkin pidempään. Minun kun on määrä tehdä töitä se kuusi tuntia ja siitä tietenkin otetaan pois lounasaika. Tietenkin. Jos minulla ei ole mitään menoa, menen hakemaan keskipojan iltapäivähoidosta puistosta, haen lähikaupasta jotain nopeaa ruokaa ja haen kuopuksen päiväkodista. Kotona olemme yleensä vähän ennen viittä. Lapset katsovat televisiosta lastenohjelmat ja minä aloitan illallisen vääntämisen. Tämä on osoittautunut hyväksi ratkaisuksi, sillä lapset ovat aivan yhtä väsyneitä ja nälkäisiä kuin minäkin ja näin he ovat hiljaa ja “lepäävät” sen ajan kun teen ruoan. Olen usein tässä kohtaa ihan väsynyt ja siksi haluan helppoa ja nopeaa ruokaa, jolle minun tarvitsee tehdä mahdollisimman vähän. Yleensä siinä klo 18 syömme. Mies on tullut kotiin jossain puoli kuuden ja kuuden välillä, sillä hän päättää työpäivänsä klo 17. Sitten syömme ja lapset alkavat tehdä läksyjään. Esikoinen tekee ne itsenäisesti ja nopeasti, mutta keskipojalla on usein sekä matematiikan läksyt, äidinkielestä yksi sivu kirjoittamista ja yksi sivu lukemista siihen päälle. Ja tässä kestää. Hän tekee läksynsä usein ihan kiltisti, mutta armottoman hitaasti. Hän tarvitsisi joko minut tai mieheni viereensä, jotta homma toimisi nopeammin, mutta tässä vaiheessa omat voimat ovat jo ihan menneet ja on pienen ruokalevon aika. Usein mies avaa telkkarin ja rojahtaa sohvalle. Lautaset jäävät pöytään ja odotellaan, että keskipoika saa läksynsä tehtyä. Lukuläksyt toki kuuntelemme ja autamme tarvittaessa. Ei poika sentään ihan heitteillä noiden läksyjensä kanssa ole. Samalla ehkä seurustellaan kuopuksen ja nopeasti läksynsä tehneen esikoisen kanssa. Maataan sylikkäin sohvalla katsomassa telkkarista mitä turhimpia ohjelmia, jotka nollaavat pään ja antavat sopivan taustan yhteiselle juttelulle. Kun keskipoika on tehnyt läksynsä, hän joko liittyy seuraan, tai pääsee suoraan iltapalalle. Iltapala pyritään syömään klo 19.30, mutta toisinaan menee lähemmäs kahdeksaa. Sitten lapset menevät pesulle, pisulle ja nukkumaan. Viimeistään puoli yhdeksältä he ovat yleensä sängyssä. Esikoinen lukee usein vähän tai paljon, riippuen kirjasta ja kohdasta ja kuopus ja keskipoika nukahtavat saman tien. Ei iltasatua, ei lauluja, ei mitään. Kun ei jaksa eikä siinä kohtaa enää ehdi. Lapset tarvitsevat meillä paljon unta.

Sitten alkaa oma aikani. Ja koska olen nukkunut kroonisesti liian vähän, olen aivan tööt, mutta en osaa mennä vielä nukkumaan. Vietämme usein miehen kanssa tunnin tai puolitoista telkkarin edessä yhdessä ja sitten menemme nukkumaan. Jos hyvin käy, olemme sängyssä jo puoli yhdeltätoista, jos huonosti, vasta joskus yhdentoista jälkeen. Ja sitten jutellaan hetki, halitaan tai vaan nukahdetaan. Siinä oli kuvaus semmoisesta päivästä, kun kenelläkään ei ole harrastusta, kokousta tai muuta menoa.

Omia menojani on nykyään yhä enemmän ja enemmän. Syksyn ajan olen käynyt kerran viikossa kirjoituskurssilla. Silloin mies hoitaa lasten haut ja muut iltaotoimet yksin, sillä kurssi kestää useita tunteja kerrallaan. Sitten minulla on vaihtelevasti puoluetoimintaan liittyviä kokouksia. Niitä ei periaatteessa ole kuin kerran tai kaksi kuussa, mutta usein on jotain muuta ylimääräistä, kuten ensi viikolla saunailta ja ministeriön jouluvastaanotto. Mies taas menee tänään ja ensiviikolla pikkujouluihin. Vihreä toiminta on lohkaissut vapaa-ajastani osan. Ja näyttää siltä, että se osa kasvaa koko ajan, niin kivaa minulla on ollut. Tämähän on tietysti valinta tämäkin, että käytän aikani vihreissä toimimiseen. Mutta ennemmin se, kuin sohvalla valittaminen siitä, että maailma menee ihan väärin. Siitäkin on kokemusta jo usean vuoden ajalta. Sitä paitsi minulla on ollut vihreissä kivaa. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, jotka ajattelevat useasta asiasta samoin kuin minä, jaksavat keskustella politiikasta (pelkään uuvuttavani monet ystäväni ja mies raukan vaahtoamisellani, mutta tässä seurassa saa vaahdota päivänpolitiikasta ihan niin paljon kuin haluaa) ja jakavat arvomaailmani. Sen lisäksi monet heistä ovat hauskaa seuraa. Ja tämän kaiken sosiaalisen toiminnan tarkoituksena on parantaa maailmaa. Olen äärimmäisen kiitollinen miehelleni siitä, että hän antaa minun harrastaa tätä politikointia. Pienimuotoistahan tämä on, eikä se maailma vielä minun vaahtoamisellani parane, mutta onpahan jotain. Sitä paitsi, vihreissä saa olla oikeasti mukana monessa itseä kiinnostavassa asiassa, jos vaan on aktiivinen. Toiminta on avointa ja linjausten valmisteluja tehdään demokraattisesti erilaisissa työryhmissä. Halutessaan pääsee siis vaikuttamaan. Ja sitähän tässä nimenomaan halutaan.

Mutta sitten on tämä kirjoittaminen. Paloa olisi siihenkin, mutta tällä hetkellä sosiaalisempi toiminta vihreissä vie ajallisesti voiton yksinäiseltä kirjoittamiselta. Tällaista tämä on, valintojen tekemistä. Ei siis pitäisi valittaa, kun ei ole aikaa harrastaa liikuntaa tai kirjoittaa, kun on valinnut perhe-elämän ja aktiivisen maailman parantamisen. Mutta täydellisessä maailmassahan saisin kaiken.

Toki arkemme saisi organisoitua toimivaksi. Sitä on useaan otteeseen kokeiltu ja tarkoitus olisi taas tehdä niin, mutta tämä on siis tilanne nyt. sitä paitsi uupuneena, joulukiireiden jo alettua, ei ihan ensimmäisenä jaksa miettiä arkensa organisoimista toimivammaksi. Ei ehdi. Mutta jotain olisi tehtävä. Sanoin aamulla miehelle, että tarvitsisin lisää aikaa liikuntaan ja kirjoittamiseen ja olisihan se kivaa, kun mekin joskus näkisimme toisiamme. Mies naurahti ja sanoi, että niin, sitten vielä hänenkin pitäisi ehtiä jossain välissä liikkua. Viikonloppuna mennään kyllä koko perhe luistelemaan, kunhan saadaan kaikille luistimet hommattua. Ja jos oikein innostun, menen ehkä hiihtämään. Oih. Se olisi jo melkein luksusta.