Kadotetut nuoret ja koulutuksen merkitys

Osallistuin tällä viikolla vaalipaneeliin Suomen Diakoniaopistolla. Tuli puhe syrjäytymisen ehkäisystä. Nostin esiin varhaiskasvatuksen, koulutuksen ja oppilashuollon merkityksen, sillä uskon, että työ on aloitettava mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Eräs yleisössä istunut lähihoitajaopiskelija vähän kritisoi puheemme ylätasoa ja sanoi eikö tärkeintä olisi miettiä niitä syitä jotka kunkin syrjäytyneen henkilön kohdalla ovat johtaneet tilanteeseen ja yrittää korjata niitä. Vaikea olla eri mieltä, mutta silloin kyse ei ehkä ole enää syrjäytymisen ehkäisystä, vaan syrjäytyneen nostamisesta takaisin aktiiviseksi yhteiskunnan jäseneksi.

Viime aikoina on paljon puhuttu kadonneista miehistä ja pojista. Vierastan puhetta kadonneista, kun tekisi mieli sanoa, että kadotetuista. Aivan samoin, kun jotkut kritisoivat syrjäytynyt -termin käyttöä ja toivovat puhuttavan syrjäyttämisestä. On tärkeä huomata, että aktiivisilla toimilla voimme olla kadottamatta poikia tai syrjäyttämättä nuoria. Harvemmin ihmiset valitsevat itse syrjäytyä tai kadota.

En ole asiantuntija nuorten syrjäytymisen ehkäisyssä, mutta olen omien teinieni tulevaisuutta pohtiessani miettinyt myös syrjäytymiseen johtavia syitä ja ennen kaikkea asioita joihin panostamalla voimme olla kadottamatta nuoriamme. Koulutuksen merkitystä ei pidä vähätellä. Useissa yhteyksissä on käynyt ilmi, että osa pojista kokee koulussa epäonnistumisen tunteita ja heidän itsetuntonsa laskee, samoin motivaatio opiskeluun. Nykyinen koulumuotomme ei kerta kaikkiaan sovi kaikille. Niin tärkeää kuin onkin varmistaa, että kaikki oppilaat oppivat kunnolla lukemaan, ei lukeminen ja pänttääminen voi olla ainoa oppimisen muoto. Uusi opetussuunnitelma lähtee onneksi monimuotoisesta ilmiöopetuksesta, mutta aika paljon siihenkin tuntuu edelleen kuuluvan lukemista ja kirjoittamista. Toiminnallisiin opetusmuotoihin pitää panostaa entistä enemmän, mutta myös toiminnallisempiin tapoihin osoittaa oma oppineisuutensa.

On hyvä lähteä ajatuksesta, että peruskoulun jälkeen jatketaan opiskelua. Kaikille peruskoulun päättäneille on taattava opiskelupaikka. Toivon kuitenkin, että myös erilaisia työssäoppimisen muotoja lisätään. Kuten Ulla Nord Me-Säätiöstäkin on todennut, tarvitaan enemmän näyttöön perustuvia tapoja valmistua. Oppisopimusjärjestelmäämme tulee kehittää entistä paremmaksi ja oppisopimuksen suorittajille on taattava riittävästi tukea niin byrokratiasta selviämiseen kuin työpaikalla. En ole aivan varma ymmärretäänkö kaikilla työpaikoilla ohjauksen ja tuen merkitys.

Toisen asteen opintoihin taas tarvitaan paljon nykyistä vahvempaa opinto-ohjausta sekä vahvaa oppilashuoltoa. Ei riitä, että varmistamme peruskoulun päättäville nuorille jatko-opintopaikan, vaan on tärkeää, että heitä autetaan kaikin keinoin myös käymään koulua, pysymään opiskelupaikassaan ja etenemään opinnoissaan. Keskeyttäneiden määrä on sen verran korkea, ettemme taida nykyisellään onnistua tässä riittävän hyvin. Erilaiset joustavat käytännöt ja räätälöidyt opintopolut auttaisivat tässä varmasti. Eniten pelkään, että jätämme nuoremme selviytymään yksin aivan väärässä kohtaa elämää. Ei tehdä sitä virhettä.