Panostetaan nuoriin ja mielenterveyteen

Niinhän se välillä menee, että kun jokin asia koskettaa omaa elämää, siihen alkaa kiinnittää ihan eri tavalla huomiota. Itselleni on käynyt niin nuorten mielenterveyspalvelujen suhteen.

Tällä viikolla uutisoitiin, että jopa 20 prosenttia peruskoululaisista oireilee psyykkisesti. Siis joka viides peruskoululainen. Se on melko paljon. On myös tiedossa, että vuonna 1987 syntyneistä kolmannes on ollut psykiatrisessa hoidossa tai syönyt psyykelääkkeitä. Mielenterveyden ongelmat eivät siis ole mikään marginaaliryhmän ongelma, vaan koskettavat suurta osaa suomalaisia ja erityisesti nuoria. Silti erityisesti nuorten mielenterveyspalvelut ovat pahasti ruuhkautuneet.

On jotenkin hurjaa, että samaan aikaan, kun tiedämme yhä useamman nuoren oireilevan psyykkisesti, meiltä ehdokkailta kysytään vaalikoneessa pitäisikö kouluissa tiukentaa kuria ja yleisesti käydään keskustelua koulukiusaamisesta ja pohditaan tiukennuksia siihen, että rehtori voisi erottaa helpommin vaikean oppilaan. Näinkö me autamme nuoriamme? Jyväskylän yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan opettajat kokevat olevansa avuttomia kohtaamaan psyykkisesti oireilevia lapsia ja nuoria. Voisimmeko pohtia mieluummin tätä?

Tarvitaan riittävän pieniä ryhmäkokoja. Tarvitaan lisää osaamista mielenterveyteen liittyvistä kysymyksistä ja psyykkisesti oireilevien lasten ja nuorten kohtaamisesta kouluihin. Tarvitaan mielenterveyspalvelut vahvemmin mukaan oppilashuoltoon, riittävästi koulukuraattoreja ja koulupsykologeja. Tämän lisäksi tarvitaan paremmin toimivaa yhteistyötä erilaisten tahojen kanssa, kuten psykiatrisen poliklinikan, perheneuvoloiden, oppilashuollon ja lastensuojelun.

Jyväskylän yliopiston tutkimuksessa selvisi myös, että vaikka koulussa saattaa herätä huoli oppilaasta ja asiaa saatetaan pohtia moniammatillisessa tiimissä ja jopa päättää, että oppilasta seurataan, kukaan ei ota vastuuta eivätkä asiat etene. Tämä on hälyttävää. Jokainen huolta aiheuttava nuori on otettava jollain tavalla haltuun ja ohjattava oikean avun piiriin. Palveluiden pirstaloitumisesta on päästävä yhtenäiseen auttamisen polkuun ja aitoon moniammatilliseen yhteistyöhön.

Erityisesti nuorten kohdalla on hyvä viedä palvelut mahdollisimman lähelle. Ei ole meistä kenestäkään kovin motivoivaa käydä psykiatrisella poliklinikalla istumassa jonkun hoitajan huoneessa puhumassa ongelmista jotka saattavat olla itsellekin vaikeita kohdata, nuorelle se saattaa olla niin epämotivoivaa, että jättää avun hakematta. Nuorten mielenterveyspalvelujen tulisikin olla entistä joustavampia ja jalkautuvia. Koulumaailma on hyvä alku, mutta myös erilaisia jalkautuvan työn muotoja on syytä lisätä.