Riittävän hyvä

Yksi ajatus on jäänyt kytemään päähäni. Sain siihen alunperin kipinän kirjoituskurssilla. Siellä sanottiin, että omaan tekstiinsä pitää oppia suhtautumaan niin, että se on riittävän hyvä. Yksikään teksti ei tule koskaan valmiiksi, jos yritämme tehdä siitä täydellisen. Riittää kun teksti on riittävän hyvä. Eilen kirjoitin, että täydellisiä isiä ei ole olemassa, mutta riittävän hyviä on. Tämähän pätee oikeastaan taas ihan kaikkeen. Meidän pitäisi omaksua tuo riittävän hyvä normiksemme, sen täydellisyyden tavoittelun sijaan.

Jaan tällä hetkellä työhuoneen ihmisen kanssa, joka myönsi itse olevansa perfektionisti. Sen huomaa kyllä. Olen avustanut häntä nyt pari kertaa ja huomannut ettei hän osaa delegoida tehtäviä muille. Hän ei kykene luottamaan siihen, että se jolle tehtävä on delegoitu, osaisi tehdä homman riittävän hyvin. Minulle kävi esimerkiksi niin, että kirjoitin hänelle erään taustapaperin. Tekemäni paperi oli ihan hyvä, eikä siinä siinä ollut varsinaisesti mitään asiavirheitä, mutta huonekaverini kirjoitti sen miltei kokonaan uusiksi. Miksi? Koska hänestä teksti oli parempi sellaisena kuin hän sen kirjoitti. Minusta kyse oli makuasioista, mutta pidin pääni kiinni ja olin hiljaa. Toisen kerran avustin häntä viime viikolla ja silloin asialla oli niin kiire, ettei hän kerta kaikkiaan ehtinyt muuttaa kaikkea tekemääni. Eikä päitä silti pudonnut, vaan kaikki meni hyvin. Silloin meinasin sanoa hänelle, että huomasiko hän, että tekemäni oli ihan riittävän hyvä. En sitten viitsinyt. Totesin, että perfektionisti kärsii ominaisuudestaan kuitenkin ihan tarpeeksi. Hän pieksee itseään jokaisesta epäonnistumisesta, eikä näe että kaikki me epäonnistumme joskus enemmän tai vähemmän. Hölläämään on opittava itse, ei se auta, että joku muu käskee tai kehottaa niin tekemään. Se on niitä asioita jotka pitää tajuta itse.

Huomaan kyllä elämänkokemuksen auttavan tässä riittävän hyvään pyrkimisessä. Olen niin monta kertaa saanut hävetä oikolukuun antamiani tekeleitä ja niihin jääneiden virheiden määrää, että olen oppinut senkin, että niin käy kaikille. Kun lukee toisten keskeneräisiä tekstejä, huomaa, että kaikki me tulemme sokeiksi omille virheillemme. Kielioppi- ja pilkkuvirheet (ne pirun pilkut) ovat selkeitä ja niihin liittyvät säännöt auttavat korjaamaan toisen tekstiä. Mutta entäs sitten ne makuasiat? Jonkun mielestä on parempi sanoa vihta ja jonkun toisen mielestä vasta. Ei siinä ole mitään oikeaa ja väärää, vaan kyse on tavasta ja kielestä. Missä menee raja sen suhteen, että parantaa jonkun toisen tekelettä ja sen, että päästää toisen tekstiin oman äänensä kuuluviin?

Nyt aloin huomaamattani kirjoittaa kirjoittamisesta. Ei ollut tarkoitus. Kun siis vain oppisin ajattelemaan itsestäni ja tekemisistäni, että olen riittävän hyvä. Äitiys on kyllä kasvattanut epätäydellisyyden sietämiskykyäni. Ei se helppoa ole, kun hintana on omien lasten lapsuus ja pahimmillaan myös aikuisuuden arvet. Mutta kun aikani käytin täydellisen äidin pohdintaan, huomasin ettei yhtä oikeaa tapaa olla äiti ole. On hyviä ja huonoja tapoja ja monelle lapselle oma äiti tai isä on kuitenkin se paras. Ihan vain siksi että on se oma.

Toinen aihetta läheltä liippaava huomioni on se, että minulla on taipumus glorifioida asioita ja ihmisiä. Kuvittelen aina, että joku ammatti tai työpaikka on jotenkin hehkeä ja hieno, tai että joku tyyppi on ihan tavattoman fiksu ja lahjakas. Yleensä tutustuttuani aiheeseen tai ihmiseen paremmin, huomaan että kyse on ennen kaikkea itseluottamuksesta, ei niinkään siitä että mitään ihmeellistä tapahtuisi. Enemmän tekemistä ja vähemmän pähkäilyä, niinhän se menee ja tuloksiakin syntyy. Ei sen oman tekemisen tarvitse olla täydellistä, vaan sitä voi aina parantaa. Harvoin ensimmäinen kirja on kirjailijan paras tai ensimmäinen elokuva ohjaajan paras. Yleensä ensimmäiset tekeleet ovat nolostuttavan huonoja, mutta usko omaan itseen saa tekemään uuden kirjan ja pyrkimään parempaan. Ja yleensä kokemus auttaakin ja seuraava yritys on edellistä parempi (jostain syystä tämä ei kestä loputtomiin, vaan jossain kohtaa käykin niin, että ne tekijän parhaat oivallukset on jo käytetty ja jäljelle jää laimea yritys toistaa oma menestysresepti). Kuten olen tainnut aiheesta joskus kirjoittakin, on minulla taipumus torpedoida omat tekemiseni etukäteen. Nyt opettelen siitä pois. Esimerkiksi ensi kevättä ajatellen, olen päättänyt kokeilla kaikkia polkuja ja katsoa mikä niistä vie mennessään. Ennen olisin tässä kohtaa pähkäillyt polkujen välillä ja jättänyt jollekin niistä astumatta, etukäteispohdintojeni takia. Ja jos joku toinen polku ei sitten olisi vienytkään mihinkään, olisi mahdollisuuteni rajattu jo ennen kuin niitä voi mahdollisuuksiksi kutsua. Nyt teen siis toisin ja kokeilen kaikkea. Katsotaan mikä näistä poluista sitten aukeaa eteeni keväällä.