Työn kummallisuus

Työt ovat niin kummallisia nykyään.

Nuorena – silloin kun viimeksi oli lama– luulin, että haluan itselleni vakaan työn. Halusin töihin kunnalle tai valtiolle jotta työpaikkani olisi varma. Kävisin töissä. Minulla olisi säännölliset työajat. Työ olisi mukavaa ja palkitsevaa. Minulla olisi kivat työkaverit. Kun illalla tulisin kotiin, työt eivät seuraisi mukanani, ne jäisivät töihin. Minulla olisi vapaa-aika ja työaika. Palkkani ei tarvitsisi olla suuri, kunhan sillä pärjäisi eikä tarvitsisi elää kädestä suuhun, vaan jäisi vähän pahan päivän varalle tai pääsisi kerran vuodessa etelään. Luulin, että halusin sellaisen työn. Mutta luulin myös, että sellaisia töitä olisi olemassa.

Nyt huomaan tekeväni töitä kuukauden, kolmen kuukauden tai päivän pätkissä. Työaikoja minulla ei ole tai sitten päivässä saattaa olla neljä tuntia töitä. Opettajan sijaisuudet (jotka eivät siis ole alaani, mutta joista olen nauttinut aika paljon) saattavat alkaa kahdeksalta aamulla ja tiedon työstä saan itse seitsemältä aamulla. Työkavereita ei ole tai en tunne heitä. Toisinaan tapaan työryhmän jäseniä kokouksissa, mutta muuten puurran yksin työhuoneessa. Tällä hetkellä teen kolmea työtä yhtä aikaa, lomittain, poikittain, ristikkäin. Miten sen nyt sanoisi. Kohta voi olla, että olen kuukauden pelkkien sijaisuuksien varassa ja kesällä niitäkään ei sitten ole.

Minä valmistuin viime kesänä – suuressa maisterisumassa. Olen siis maisteri. Olen korkeasti koulutettu kolmekymppinen. Ja kaiken hyvän lisäksi lapset on jo tehty. Eikö kukaan palkkaisi minua? Ei. Ja vaikka palkkaisikin, en tiedä haluanko enää tasaisen varmaa 8–16 toimistotyötä. Pitkä opiskeluaikani opetti minut nauttimaan vapaa-ajasta päivällä. Lapset ovat päiväkodissa, mies töissä ja koti on tyhjä.  Voin käydä päiväjumpassa, tavata kaverin kahvilla, siivota tyhjää kotia tai niin – tehdä töitä. Jos lapsi on kipeä (niin kuin tänään) voin helposti jäädä kotiin häntä hoitamaan. Iltapäivällä voin syöttää koululaisen, tarkistaa läksyt ja lähettää hänet harrastuksiin. Myönnän että toisinaan, kun töitä onkin yhtäkkiä paljon, hiipii työaika vapaa-ajan puolelle. On viikonloppuja kun lapsia hyssytellään, kun äidin pitää tehdä töitä. Rahaa ei ole, mutta jotenkin aina pärjätään. Elämä ei ole varmaa. Mutta jos jotain olen kolmessakymmenessä vuodessa oppinut, voisi se olla vaikkapa se, ettei mikään koskaan ole varmaa

(Ja älkää pelästykö, en minä teidän verorahoillanne elätä perhettäni. Olen liian kiltti ja työllistän itseäni sen verran, ettei kukaan minulle työttömyyskorvauksia maksa.  Mutta tästä aiheesta täytynee kirjoittaa toiste.)

Työt ovat sitten kummallisia nykyään. Ei sellaista enää olekaan kuin varma työ. Ei edes valtiolla tai kunnilla. Nyt on pätkätyö, freelancer, toiminimi ja yrittäjyys. Nyt pitää työllistää itse itsensä, myydä oma osaamisensa monelle työnantajalle. Ja minä olen tavallaan oppinut nauttimaan siitä. En tiedä haluanko aina tehdä töitä näin. Ehkä vielä salaa haaveilen siitä varmasta ja tasaisesta työpaikasta, sitten kun olen iso. Mutta nyt, juuri nyt nautin vapaudesta ja epävarmuudesta. Se tuo tullessaan myös niin paljon mahdollisuuksia.

Kirjoittaja ei kannata pätkätöitä eikä pidä taantumasta. Kirjoittajan perheen taloudellinen tilanne on suhteellisen vakaa (kiitos miehen palkan), mutta yhtään ylimääräistä rahaa ei ole ja pienetkin yllätykset saattavat murentaa monen kuukauden budjetin. Ja jos ihan totta puhutaan, kirjoittaja ottaisi ilomielin vastaan vakaamman työn ja pidemmän pätkän ja osaisi taatusti nauttia myös siitä.