Työn, perheen ja politiikan yhdistämisestä

Lähdin aikoinaan mukaan politiikkaan ja liityin rivijäseneksi Vihreisiin, kun elin (ja elän kyllä edelleenkin) niin kutsuttuja ruuhkavuosia.  Tuntui, ettei oma aika ehkä riitä aktiivisen toimintaan, mutta halusin jollain tavalla osoittaa kannatukseni puolueelle jonka arvoihin uskoin. Sittemmin olen toki aktivoitunut. Alkusysäyksenä toimi kuitenkin monen muun syyn ohella sisuuntuminen siihen, että monet poliitikot viestittivät teoillaan, sanoillaan ja jopa jättäytymällä pois, että kovimmat politiikan paikat eivät sovellu pienten lasten äideille. Minusta he olivat ja ovat väärässä – politiikka tarvitsee juuri pienten lasten äitejä ja isiä, myös kovilla paikoilla.

On selvää, että täyspäiväisen työn, perhe-elämän ja politiikan yhdistäminen on haastavaa – aika ajoin se tuntuu lähes mahdottomalta, kun jo pelkkä yhdistelmä työ ja perhe tuottaa haasteita. Toki kansanedustajat ja ministerit tekevät politiikkaa työnään, mutta kunnallisella tasolla politiikka on työn ohella tehtävää harrastustoimintaa (josta maksetaan korvaus, mutta ei sellaista, että sillä eläisi) ja kaikki aika jonka käyttää politiikkaan, on pois töistä tai perheeltä. Poliittisten luottamustoimien lisäksi puolueissa häärää melkoinen joukko vapaehtoisia.

Sari Sarkomaa jätti aikoinaan opetusministerin tehtävät vedoten perheensä etuun. Hänen päätöstään pidettiin usealla taholla hyvänä ja perusteluja vielä parempina. En tiedä yksityiskohtia eron taustalla, mutta muistan miettineeni silloin minkälaisen viestin uutinen lähetti lapsiperheiden vanhemmille. Ja miten erilainen viesti olisi ollut, jos silloinen pääministeri Matti Vanhanen olisi kertonut, että he ovat yhdessä Sarkomaan kanssa sopineet työn joustavan nyt, kun perheen tilanne sitä vaatii. Poliitikot puhuvat paljon työn ja perheen yhteensovittamisesta. Puhetta enemmän tarvitsemme poliitikoilta kuitenkin käytännön tekoja – sekä lainsäädännöllisiä tekoja, että esimerkkinä toimimista. Onneksi näitäkin molempia on.

Koko demokratian idea lähtee siitä, että kansalla on valta päättää omista asioistaan. Suomessa se tapahtuu vaaleilla valittujen kansanedustajien tai kunnanvaltuutettujen kautta. Ja koska kyse on kansanvallasta, on tärkeää, että poliitikoksi ryhtyminen on mahdollista kaikelle kansalle ja tarvittaessa tekemisen tavat joustavat, eivät politiikasta kiinnostuneet ihmiset. Jos asetamme kynnyksen poliitikoksi ryhtymiselle liian korkealle, on lopputuloksena hyvin rajattu joukko ihmisiä, jotka kokevat elämäntilanteensa ja osaamisensa ”riittävän hyviksi” osallistuakseen yhteiseen päätöksentekoon. En pidä tämmöisen rajatun joukon harvainvaltaa demokratian kannalta hyvänä.

Haluan herättää ihmiset miettimään sitä mitä poliitikoiltamme vaadimme ja miksi. Millaisia poliitikkoja saamme päättämään asioistamme, jos vaadimme täydellistä politiikalle uhrautumista tai pyhimysmäistä täydellisyyttä? Minä haluan, että poliitikot ovat ihmisiä ja inhimillisiä ja heillä on elämää politiikan ulkopuolellakin. Haluan, että tarvittaessa he asettavat perheensä politiikan edelle, mutta ennen kaikkea haluan, että politiikan tekeminen on sellaista, että kuka tahansa voi siihen ryhtyä. Kansanvallan kannalta on tärkeää, että meillä kaikilla on tunne siitä, että voimme vaikuttaa. Tähän on toki muitakin keinoja kuin asettuminen ehdolle tai äänestäminen. Tärkeintä on, että yhteiset asiat ja niistä päättäminen kiinnostaa meistä mahdollisimman monia edes sen verran, että on kiinnostunut siitä ketkä asioistamme päättävät ja minkälaisia päätöksiä he tekevät ja että jos yhtään siltä tuntuu, voi itsekin lähteä mukaan.